Tänään käytiin iskän kanssa aamulenkillä. Ihan siis se meidän normaali 30 minuutin aamupuristus, jonka aikana saa helpostettua oloa ison ja pienien hätien edestä. Oli kirkas aamu ja aurinko siis paistoi. Kylmä oli hieman, mutta ainoastaan iskällä, ei meillä. Maassa oli jotain valkoista mitä iskä sanoi kuuraksi. Onneksi ei ollut sitä samaa valkoista kuin eilen aamuna mitä äiskä taas sanoi loskaksi. Se loska oli sellaista märkää ja liukasta joka kasteli tassut ikävästi. En tykännyt siitä yhtään.
Aamulenkillä siis käytiin ja siellä niiden kahden ison rakennuksen lähellä (missä asuu vanhoja ihmisiä) oli metsässä koiria! Ne oli sellaisia hyppien liikkuvia pitkäkorvaisia koiria joita iskä sanoi rusakoiksi. Mun piti ihan takajaloille nousta niitä katselemaan ja ihmettelemään.... oli ne vaan niin isoja ja nopeita. Veli meinasi sännätä niiden perään, se on tehnyt sen muutaman kerran aikaisemmin. Iskä kuitenkin sai veljen aisoihin ihan normaaliäänellä, nyt se ei onneksi huutanut niin että kitapurjeet lepattaa ja lähikunnatkin kuulee. Veli totteli heti. Mun olisi kanssa tehnyt mieli sännätä perään mutta en uskaltanut vielä, silti uskon että kyllä minusta tulee vielä hurja iso metsästäjä joka tuo pitkäkorvainenkoira paistin iskälle ja äiskälle. Iskä ja äiskä on pitkään jo pelänneet milloin löydän myyrän tai hiiren... ne on varmaan niitä jotka siellä lumen alla rapisteli ja joita mun piti aina talvella kaivaa kovasti. Yritin hyppiä hangessa niiden päälle mutta en ole saanut oikein kontaktia vielä. Iskän mukaan onneksi, mun mielestä taas se on iso pettymys.
Iskä kertoi eilen nähneensä siinä niiden pitkäkorvaisten koirien, rusakoiden lähellä ketun. Minä en tiedä mikä kettu on, mutta se kuulostaa hauskalta. Pitkä häntä kuulemma ja oli juossut ihan samalla tavalla kuin veli, eli häntä suorana suoraan sinne pajukkoon. En ole ihan varma haluaisinko tavata sitä kettua. En varmaan. Iskä kertoi siitä ketusta meille kun molemmat haistettiin sen juoksukohdasta jälki ja yritettiin lähteä seuraamaan sitä.
Meillä täällä asuu sellaisia puuhiiriä. Iskä sanoo niitä oraviksi. Ollaan molemmat veljen kanssa nähty niitä ja aina haistellaan kovasti sellaisia puita missä ne kiipeilee. Mulla on muutaman kerran ollut sellainen olo että pitäisi päästä kiipeämään niiden kanssa ja perässä puuhun mutta se ei vaan oikein minulta vielä luonnistu. Mutta ehkäpä joku päivä vielä...
Äiskä ja iskä vaan päivittelee mun kasvamista. Mie olen jo melkein veljen kokoinen. Otetaan välillä aina pystypainia. Veli on vaan taitavampi siinä, mutta mulla on salainen ase: mun kungfu-tassut. Veli ei oikein ymmärrä kun osaan nyrkkeillä tassuilla. Veli on enemmän sumopainija ja jyrää massalla, mie taas sellainen ampiainen joka nyrkkeilee tassuilla. Mutta nyt taas pitää jatkaa lepohetkeä, iskä ja äiskä tulee sitten illalla taas töistä ja vie meidät uudelleen lenkille sinne metsästyspaikkaan. Eihän sitä tiedä vaikka nähtäisiin se pitkäkorvainen koira taas tai se kettu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti